Katsoin televisiosta dokumenttia jossa haaveiltiin dinosaurusten herättämisestä henkiin.  Koin sieluni syvimmissä sopukoissa pelottavan skenaarion tulevaisuudesta: Maailman, jossa ihmisillä on koirien sijasta lemmikkeinä oma pieni dinosaurus. Äkkiäkös noita siis loisi erilaisia, mutta säätelisi dna:ta siten, että niistä tulisi minidinoja. (Ja sitten tarvittaisiin enää se pieni mutaatio ja meillä olisi taas kerrostalon kokoinen t.rex......................................................................)

Kevät tulee, tänään minäkin näin leskenlehtiä :)

Ja kävelin koiranpaskaan :)

Luen Liza Marklundin kirjaa Prime Time. En nyt jaksa tarkemmin analysoida, hei, sehän on ruotsalainen dekkari. Positiivisena puolena voin kyllä sanoa, että olen nautinnolla lukenut ne kohdat, joissa Thomas painiskelee lapsenhoidon autuuden kanssa. Kyllä!!

Naapurirapun pariskunta on osoittautunut aika mielenkiintoiseksi  seurantakohteeksi. Meidän rappukäytävässä asuu Kalju, jonka voi myös erään lempinimeensä viittaavan yhdistyksen takamiehenä bongata netistä. Hän on oikein mukava mies joka polttelee aitoa piippua. Autoa hällä ei ole mutta veikkaamme että hän on entinen taksikuski. Joka nykyisin pyörittelee netissä ainakin pientä matkatoimistoa.

Paksu on naapurin rouvan mies. Ex-mieheksi olemme häntä veikkailleet. Tai ainakin tulevaksi entiseksi, sillä ajoittain häntä ei näy ollenkaan, ja kun näkyy, hän käy kääntymässä vain. Hän on vähän hissukka, tuntuu ettei järki ihan käy täysillä, tai mistä sen tietää. Juttelee hän ihan fiksusti kyllä. Paksulla ja rouvallaan on kaksi lasta, joista toinen on tosi terävä. Toinen menee taksilla kouluun päivittäin.

Paksun ja rouvan kuvioon tuli yllättävä käänne, kun aloimme bongata Paksun rouvaa yhä useammin meidän rapusta. Hän oli tavannut Kaljun. Toisinaan hän vei Kaljulle ruokaa. Toisinaan törmäsimme Kaljuun ja Rouvaan alaovella. Toisinaan he olivat ulkona tupakalla yhdessä. Paksun lapset ovat alkaneet puhutella Kaljua etunimellä. Nykyään Rouva ja Kalju tulevat käsikynkässä vastaan ja seurustelevat avoimesti - mutta hauskan tästä hommasta tekee se, että Paksu pyörii edelleen kuvioissa mukana ja juttelee iloisesti Kaljun kanssa. Olemmepa jopa huomioineet tilanteen jossa Paksu oli käymässä "kotonaan" ja juuri lähdössä pois kun Rouva kutsui Kaljun heille saunomaan.

Mutta mikäs siinä, jos tällainen järjestely toimii. On lapsillakin sitten kaksi kotia. Ykköskoti ja kakkoskoti. Ja Kaljulla sauna, kun hänen asunnossa ei semmosta ole.

Nyt pitää vielä palata aiheeseen LADAMIES. Hänen toilauksiaan kun riittää. Viimeisin toilailu paljastui männäviikolla, kun luimme lehdestä, että etsiskeltiin etusäleikkönsä menettänyttä Volkkaria, joka oli pamauttanut Micran perään. Aloimme heti epäillä, että kyseessä voisi olla Ladamies. No, eilen kyseinen VW löytyi läheisen päiväkodin vierestä ja näyttää pahasti samalta, jolla kyseinen herra on viimeksi ajellut. Näin meillä, ei pääse olemaan tylsää, kun on naapurina LADAMIES!

Minulla on vielä kerrottavaa BX- ja Mazda-äijistä, mutta heitä pitää hitusen vielä tarkkailla lisää. Pidän teitä siis vielä jännityksessä!

******************************* ANTIN SYNTYMÄ *******************************

Olin siis sen keskiviikkopäivän 11.11. mieheni kanssa lapsenvahteina. Aamulla tuli verinen limatulppa, ja pohdin siinä enteiliskö se synnytystä lähipäivinä. Käytin koiran lenkillä aamukympin maissa ja sieltä takaisin tullessa portaissa tuli ihan kipeä supistus, ja kun vessaan menin niin siellähän oli tuo ällö verinen klöntti housuissa!
Supistuksia tuli hiljalleen pitkin päivää, sellaisia menkkakipumaisia jollaisia mulla oli ollutkin pitkin raskautta, ennakoivia supistuksia. Oltiin lapsenvahteina noin kuuteen saakka, jolloin otin ensimmäisen särkylääkkeen (Paramaxia), sillä supistelut muuttuivat vähän kovemmiksi. Tultiin kotiin, katsottiin CSI, käytiin saunassa (mikä oli ihanan rentouttavaa!Ennen saunaan menoa otin Paramaxin siltä varalta että saisin siellä rentoutua kunnolla, kun mun mielestä rentoutuminen edesauttaa synnyttämistä. ;)), istuskelin tietokoneella ja mutustelin pipareita ja suolakeksejä, ja mietin siinä samalla, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, jos tässä nyt synnyttämisen aika tulee. Nukkumaan mentiin noin puoli yhden tai yhden aikaan,ja juuri niinä hetkinä supparit kävivät taas voimakkaammiksi. Otinkin särkylääkkeen taas jonkun ajan päästä saunasta tultuani. Ajattelin, että jos vähän aikaa voisi nukkua, ei olisi niin väsynyt, jos seuraavana päivänä synnyttäisi. Supistukset tulivat n.15-20min välein, joten ajattelin odotella kunnes niiden väli olisi se 10 minuuttia kuten ohjeissa luki. (Tottakai ohjeita pitää noudattaa pilkuntarkasti!! ) No, supparit jatkuivat kolmeen saakka noin vartin välein. Sitten alkoikin ihan yhtäkkiä tapahtua, kipu alkoi käydä niin kovaksi, että piti käydä halaamassa seiniä ja hakkaamassa ovea. Muistelin että mun edellisessä synnytyksessä supparit ei koskaan olleet teräviä 3-5min välein vaan ihan sinne loppuun asti 8-15min välein, mut ed. synnytyksessähän niitä vauhditettiin oksitosiinilla (joka oli suoraan sanottuna ihan helvettiä) joten se ei ollu ihan vertailukelpoinen!  Herätin lopulta miehen (tympääntyneenä siihen kun se ei tajunnu mun ulvonnasta et nyt ois kohta hätä kyseessä ) ja sanoin sille, että en kestäisi enää kauaa. Mies rupesi pikkuhiljaa heräilemään (mun mielestä toivottoman hitaasti) ja puki pojan (joka oli umpiunessa) ja soitti mummilaan voitaisko me tuoda poika sinne. Mä kiersin sillä välin kehää olohuoneessa ja voihkin.

Kello oli noin neljä aamulla.
Lähdettiin matkaan, joka oli onneksi vain viitisen kilometriä. Käytin siinä ennen lähtöä vielä koiran pienellä pissatuskierroksella ja huutelin vähän ärräpäitä parkkipaikalla, kun supisti. Koira ja poika kyytiin ja matkaan. Piti hetki puhallella auton vieressä ennen kuin saatoin nousta kyytiin. Otin vielä yhden Panamaxin, kun arvelutti miten sitä kykenee istumaan paikallaan turvavöissä kun tulee kova supistus.
Auton lähdettyä matkaan supparit yllättäen tihenivät. Hidastetöyssyt tuntuivat sietämättömiltä!! Mies halusi vielä heittää matkalla yhden kirjeen postilaatikkoon. Se vei pojan mummilaan, mä sillä välin puhaltelin äänekkäästi kohti auton kattoa (oispa muuten ollu tosi siistiä jos vauva olisi syntynyt siihen kun olin yksikseni autossa ja huutelin kirouksia autonkatolle). Mummi oli kysynyt, onko meillä kiire ja mies oli vastannut, että ei nyt varmaan silleen erityisemmin. Kun hän palasi autoon, mulla olikin supistuksia jo parin minuutin välein. Sitten ei ajettukaan enää ihan nopeusrajoitusten mukaan... Onneksi kello oli tosiaan neljä aamuyöllä, eikä matkalla ollut juuri muita liikkujia kuin yksi poliisipartio. Sen kerkesin näkemään kun mies pysähtyi liikennevaloihin. Muun ajan taisin vaan voihkia pitkin kattoa ja hengittää sisään, ulos, sisään, ulos. Tulipahan treenattua hengitystekniikkaa! (Tuli siinä muutaman kerran todettua että tää on sitten viimeinen lapsi minkä mä ikinä synnytän!)

Sairaalan pihalla mies jätti mut päivystyksen oven eteen ja kävelin sisälle, mies meni parkkeeraamaan autoa. Otin tukea käytävän tuolista kun supistus tuli, tuntui et jotain lirahti housuunkin, jonkun ajan päästä tuli toinen suppari ja menin toiselle käytävälle voihkimaan seinälle(taisin potkaistakin sitä), ja siihen tuli joku ambulanssimies, joka kysyi mihin kohtaan mua sattuu. Sanoin sille vissiin että "Synnyttämään tulin".:D:D:D (jälkeenpäin ajatellen, tosi fiksu vastaus!) Sitten tuli mies sisälle ja samaan aikaan joku henkilökuntaan kuuluva mies kärräsi viereen pyörätuolin ja tarjosi kyytiä osastolle. Meinasin urheesti pohjalaisittain, että kyllä mä voin kävellä, mut miehet sai sitten ylipuhuttua. Supistuksia tuli tiheästi ja pyörätuolimies pisti ihan kunnolla vauhtia saappaisiin, kertoili vielä matkalla leppoisasti juttuja että kerran oli melkein joutunut pidättelemään yhtä vauvaa kun oli ponnistus ollut niin tipalla. (Mies kertoi jälkeenpäin että sillä oli ollut oikeesti kiire, se oli hississäkin painellut useamman kerran ovensulkemisnappulaa, vaikka se ei jouduttanutkaan mitenkään hissin kulkua )

Osastolla meidät otti vastaan ystävällinen ja rauhallinen kätilö, joka vilkaisi mua tutkimushuoneesa ja pyysi ottamaan housut pois jotta hän voisi tehdä sisätutkimuksen. En ihan heti pystynyt, kun supisti niin pirusti. Pöydällä kätilö koetti tehdä alatietutkimusta, kun lapsivedet purskahti ulos oikein vauhdilla! Kätilö sanoi että "Tämä on tulossa jo", huusi minulle "Älä ponnista" ja meni soittamaan onko vapaata synnytyssalia, mä huusin etten pysty pidättämäääääääääääään!!ja koetin pitää jalat ristissä. Onneksi ponnistustarve meni ohi, makasin pöydällä kyljellään ja tuli pieni tauko.

Sit sain taas rullatuolikyytiä synnytyssaliin, nousin taas pöydälle, (yrittivät ne tarjota sairaalan vaatteitakin mutta eipä siinä kerennyt mitään vaihtamaan) ja kätilön antaessa luvan ponnistin niin lujaa kuin lähti ja pää oli samantien ulkona! Mikä mahtavan energinen fiilis - TÄÄ TOIMII! SE SYNTYY! Sain ihan valtaisan energiapiikin positiivista energiaa ! 
Sitten huoahdus, toinen ponnistus, toinen huoahdus, ponnistus - ja poika oli pöydällä! Sitten vielä hetken päästä ponnistus, ja istukka tuli ulos.

Siinäpä sitä sitten naurettiin kätilön ja avustajan kanssa, että tässä sitä nyt ollaan. Poika oli nopea, heitti kakat pöydälle heti syntyessään. (Taisipa siinä tulla kakat ja pissat pöydälle multakin, mutta siitä viis )Tikkejäkään ei tarvinnut laittaa.

Näin siinä siis kävi, pikkasen oli erilainen synnytys esikoiseen verrattuna eikä kertaakaan kipu ollut niin kovaa kuin esikon kanssa jo avautumisvaiheessa! Silloin kokeilin kaikki kivunlievityksetkin aquarakkuloista epiduraaliin ja ponnistin lähes 2h, mutta tällä kertaa tuli ihan luomusynnytys, ellei lasketa noita Paramaxeja! Eikä tosiaan jäänyt traumoja, vaikka paikat aika hellinä lopulta olikin. Synnytyksen jälkeen kävin suihkussa ja kätilö rupes jossain välis ihmetteleen mitä mä siellä puuhasin nii siel mä kuivasin leppoisasti lastalla suihkun lattiaa :--D 

Sairaalaan kirjautumisaikamme oli kello 4.40. Synnytyksen kestoksi oli merkitty 11 tuntia mutta se johtui siitä, että kerkesin sanoa suppareita olleen jossain 5-6 lähtien mutta tosiasiassahan hommasta tuli totta vasta puolenyön jälkeen...mut anyways me ei hirveesti (jostain syystä) keretty siinä kätilön kanssa juoruilemaan :D

Ponnistusvaihe kesti hurjat 2 minuuttia, poika syntyi lopulta 12.11.2009 kello 4:43. Rv oli 39+4. Mittaa pojalla 3,46kg, 48cm ja pipo 34cm. Ihanan rauhallinen vauva on hän, herää syömään, syö hyvin ja nukkuukin hyvin (ainakin vielä , tämä siis kirjoitettu Antin ollessa noin nelisen päivän ikäinen) Kotiuduimme sairaalasta 14.11. kun Antti oli käynyt lääkärintarkastuksessa.
*********************************************************************************************************************************

Kaikkien kandee lukea tämä ennen kuin ne lähtee synnyttämään, oli sen verran lupsakkaa touhua ;)

Hän oli asunut naapurissa parisen viikkoa ihan hiljaa, kunnes eräänä päivänä löysin ovestamme lapun: "Koiranne haukkua räkyttää liikaa onko huono hoito". Tässä vaiheessa aloimme kovin ihmetellä.

Kuka oli jättänyt lapun oveemme?

Ketä koiramme oli häirinnyt - olimmehan sillä viikolla olleet sen kanssa kotona suurimman osan ajasta, eikä koira ollut räyhännyt millekään.

Asia valkeni viimeistään parin päivän päästä, kun uusi naapuri lähti kotoaan ja kävi kilauttamassa meidän ovikelloa, toisen koirallisen naapurin ovikelloa ja vielä kolmannenkin joka asui pari kerrosta yläpuolellamme. Ilmiselvä koiranrakastaja siis kyseessä!  Onhan se tietysti ihanaa muuttaa tällaiseen paikkaan, jos rakastaa koiria noin paljon: seinän takana molemmin puolin asuu koiria. Tällä ystävällämme Ladamiehellä kun sattuu olemaan kaksi saksanpaimenkoiraa, jotka eivät todellakaan ole hiljaa, jos joku sattuu liikkumaan käytävässä.

Pari viikkoa myöhemmin naapurin lapset kertoivat, että alun perin ovessamme ollut lappu olikin ollut Ladamiehen ovessa. Tästähän on kehittymässä naapurisota! Tällä hetkellä elämme suvantovaiheessa.

Jatkoa seuraa...

Ehkä sit viiden vuoden päästä taas uusiks !

Antilla ja Tonilla oli vesirokko. Isot jätkät. Jos eivät sitäkään enää toista kertaa elämässään sairastaisi. Pitäisi mennä nukkumaan, aamulla on aikainen herätys, sillä menen luennolle. Perjantaina tehdään ryhmätyötä ja sitten on kurssia jäljellä enää kaksi kertaa, onpas äkkiä mennyt tämä(kin) kevät.

Oltiin Pohjanmaalla pääsiäinen. Siellä oli mukavan rauhallista. Sairastettiin Antin kans. Luin tiistaina ennen lähtöäni Ray Lorigan kirjan Tokio ei välitä meistä enää. Jollain tapaa kerronta iski, vaikka tarina jäikin vähän päättömäksi. Lorigaa on verrattu Camus'hun, Bukowskiin, Burroughsiin ja Salingeriin. Lukekaa kirja, päätelkää itse. Miettikää. Eksistentialismi on ihanaa.

Pitäisi ehkä paremmalla ajalla ja pirteämmällä hetkellä analysoida kulunutta kahta vuotta. Tällä hetkellä jaksan olla kiitollinen siitä että meillä on kaksi tervettä poikaa. Viimeistään Tonin synnytyksessä tajusin, että näin ei aina käy. Antin odotusaikaan olin jatkuvasti varuillani, sillä silloin mulla oli jo enemmän tietoa siitä, mitä kaikkea voikaan matkan varrella tapahtua. Ja koska olen minä, olen tietysti huolissani siitäkin, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua syntymänsä jälkeen. Matkan varrella on niin paljon vaaroja. Kunpa pienten poikieni rinnalla kulkisi aina suojelusenkelit varoittamassa vaaroista... Äidin osa on niin kova, jatkuvasti saa olla huolissaan. :( Ja kuitenkin on oltava niin vahva, on pystyttävä antamaan elämä ja mahdollisesti annettava se pois...sitä ei meiltä kysytä. Sellaista vain tapahtuu. Ja äidin suru on valtava, mutta hänen on kestettävä se, ei itsensä tähden, vaan kaiken ympärillä olevan tähden.

No, pois synkistä mietteistä. Tämänhän piti olla kiitosta kahdesta viime vuodesta. Kiitos elämästä, ja suojelusenkeleistä.

Antti on 4,5kk, ihana edelleen, hymyilevä ja rauhallinen. Hän kääntyy selältä mahalleen ja nauraa. Suloinen kaveri. Toni puhuu joitakin sanoja, pari 2-sanaista "lausetta"  ja on motorisesti hyvin kehittynyt. Juoksee, hyppii, kiipeilee, leikkii kassakoneella ja Bilteman junaradalla. Ja osaa todistetusti myös käyttää yksin hissiä...

Kerrostalon asukit ovat läpinäkyviä. He kaikki siis, ainakin jollain tapaa. Pelkästään kerrostalossa asuminen tekee sinusta läpinäkyvän. Meidän talossa asuu kummallisia tyyppejä, joista osa on tosi läpinäkyviä ja osa vain vähemmän. Voisi ehkä sanoa että joillain on savulasit, mutta yhtä kaikki siis, kaikki ovat läpinäkyviä.

Kenties läpinäkyvin naapurimme on Ladamies. Hän on asunut tässä talossa huomattavan pitkään mutta kukaan ei ole vielä saanut häädettyä häntä, vaikka monet ovat tulleet sanomaan että meidänkin pitäisi valittaa, aina kun kuuluu meteliä. Ja ollaanhan me valitettukin, saatiin vain vastaukseksi että kukaan muu ei ole valittanut. Ladamies on jännä tyyppi. Hän kuuluu siihen sarjaan ihmisiä joilla on aina jotain meneillään. Kun me muutimme tähän, hänellä oli vanha 100-mallin Lada jolla hän ajeli. Tietenkään hänellä ei ole ajokorttia ja Ladastakin vietiin jossain välissä kilvet. Silti hän jatkoi parkkipaikalla Ladansa rukkaamista. Kromasi siinä jopa etupuskurin, tietysti piha-asvaltin päällä siten että siihen jäi kuvio. Joku kirjoitti siihen viereen liidulla TOLLO. Kuvaa hyvin Ladamiestä. Kun Ladassa ei ollut enää kilpiä, Ladamies piirsi ne itse pahviin. Senkertainen ajo tosin jäi 200 metriin. Useamman kerran Ladamiehen on tainnut pysäyttää pensan loppuminen. Mutta sehän ei häntä lannista.

Ylpeänä on hän kertonut olevansa isäkin, alle vuoden ikäiselle lapselle. Lapsiparka. Hänen äitiään ei ole näkynyt, eikä ole kyllä  lastakaan. Sitä en tosiaan ihmettele. Kun muutimme tähän asuntoon, Ladamiehellä oli kaksi koiraa ja tyttö. Koirat olivat sakemanni ja musta pystykorva. Toisella koiralla oli ilmeisesti pentuja, ja sitten täällä kävi pennunostajia. Voi elämä. Pentutehtailijoita?!! Sitten katosi se musta koira ja tyttökin. Heitä ei ole enää näkynyt. Mutta mustan koiran tilalle tuli toinen sakemanni. Ladamies ulkoiluttaa koiriaan aina vapaana, kun ne ovat kuulemma tottuneet olemaan vapaina. Loogista ladamiesajattelua.

Mitä tapahtuikaan Ladalle? Kun pahviset kilvet oli korjannut virkavalta talteen ja näpäyttäneet jälleen kerran Ladamiestä joka jäi viime vuonnakin jatkuvasti kiinni kortitta ajelusta, hän ajeli autolla tietty väärillä kilvillä. Mistä lie nekin kilvet sai. No, kiinnihän hän jäi siitäkin ja sen jälkeen ajeli kilvittä. Lopulta Lada löytyi ajettuna noin kilometrin päässä ojaan missä se nojasi erään tiluksen piha-aitaa vasten. Siitä oli lehdessäkin juttua. Oli kuulemma talon omistaja aamulla pikkuisen hieraissut silmiään, kun katseli mikä hänen aitaansa vasten nojaa.

Noin viikon Lada siinä makasi, surullisena, ruostuneena ja rapistuneena, kunnes oli siitä hävinnyt. Mikä lie sitten Ladan lopullinen kohtalo? Se ei selvinne koskaan minulle. Ehkäpä sen joku tietää.

Ladamies ei osoittanut merkkiuskollisuutta. Ladan jälkeen nimittäin pihaan ilmestyi Volvo. Ja Volvon jälkeen joku muu. Ladamies on selvästi kiinnostunut ajopeleistä, etenkin jos niitä saa halvalla tai peräti ilmaiseksi. Ajokorttia hän tuskin koskaan tulee saamaan, onhan hän tänäkin vuonna jo jäänyt kymmenisen kertaa (ainakin) kiinni kortitta ajosta. Sen lisäki hän oli maistellut amfetamiinia. Poliisit häntä kerran tuossa pihassa läksyttivät "jokohan sinä nyt Ladamies opit?!" ja pistivät pojan putkaan. Häntä ei sitten näkynyt pariin viikkoon, mutta sitten hän ilmestyi takaisin. Toinen koirakin oli jossain välissä huostaanotettuna, mutta sekin ilmestyi takaisin. Ja sama meno jatkuu Ladamiehellä.  Yksi osuus tarinassa ovat Ladamiehen kaverit joita aika ajoin näkyy käytävässä. He koputtelevat Ladamiehen ovea ja huutelevat "Hei Ladamies lähdetään ajelemaan?" joskus Ladamiestä ei näy, ja se tuntuu liittyvän finanssipoliittisiin ongelmiin. Ei kai Ladamies vain ole velkaa jollekin?! 

Ladamiehen kaikki lähdöt kuulee loistavasti vaikka ei tuijottaisikaan ikkunasta tai ovisilmästä 24/7. Hänen koiransa sen aina ilmoittavat, kellontarkalla täsmällisyydellä.

Lopetan nyt tähän mutta tulette varmasti kuulemaan Ladamiehestä vielä. Kerron teille myös Kaljusta, Paksusta, Paksun rouvasta ja lapsista sekä Tupakkatädistä, mutta teidän pitää malttaa odottaa vähän aikaa.

Keittiön ikkunasta on suora näköala parkkipaikalle ja ovisilmästä voi kurkistella, kuka tulee ja kuka menee. Luonnollisestihan seinämateriaaleissa on säästelty, joten jos muuten tuppaa olemaan tylsää, voi sammuttaa kaikki kodinkoneet ja mööpelit ja kuunnella mitä naapurissa puhutaan. Yleensä naapurit ovat kyllä niin tylsiä, ettei heidän jutuistaan ota mitään tolkkua. Aivan tahattomasti heitä pääsee kuuntelemaan aamuisin, kun tupakkatyypit juttelevat alaovella. He sattuvat olemaan silloin juuri meidän makuuhuoneen ikkunamme alla, ja äänethän kantautuvat loistavasti hauraiden seinien läpi. Valitettavasti näin tekee myös pihalumia auraavan traktorin ääni noin aamukahdeksalta.

Ja nyt tuli käsky tuolta lattialta, että on lopetettava. Jatkuu!

Antti on terveempi jo. Huomenna tulee siskolisko kylään ja torstaina oon luennolla. Perjantai on yllätyksiä täynnä, ja lauantaina on Jyväskylässä Pienten päivät - sinnehän on ehdottomasti mentävä, vaikka hiukan rahaton olenkin. Sunnuntaina taas kylään lupasi tulla yksi tuttava tyttärensä kanssa, ja siinähän on tämä viikko sitten mennytkin lupsakasti.

Loppukuusta odotettavissa Tonin 2v synttärit! Tampereella olisi KIRJAKORI- tapahtuma, jonne kiinnostaisi mennä vaan matka kaatui liian suuriin matkakuluihin, onhan itse tapahtuman osallistumismaksukin jo 25 euroa. Sääli.