Kirjoitin otsikkoon ensimmäiset mieleeni tulleet sanat.

Lukulistalla Faulknerin jälkeen Michael Cunninghamin Koti maailman laidalla, joka on saanut minut inspiroitumaan. Kun vaan olisi kanava, jonne purkaa se inspiraatio. Päiväkirja ei oikein suostu taipumaan siihen, enkä jaksa tännekään kauheasti naputella. Annan siis inspiraation mennä, ohittaa minut, vilkuttaa minulle mennessään ilakoivasti. Näen mielessäni miten se näyttää kieltä ja sanoo "Lällää, kerrankin olin hyppysissäsi muttet sitten tarttunut minuun". Sitten se menee.

Minä jään tyhjin käsin.

No, olen antanut monien muidenkin inspiraatioiden mennä, se on varmasti perheenäidin osa. Entä sitten jos enää ei inspiraatiohetkiä tulekaan? Sittenkö minusta lopulta tulee se tylsä, harmaa, hapsottava äiti, joka ei osaa enää ilahtua, eikä laskea leikkiä vaan ainoastaan motkottaa tiskeistä ja pyykeistä ja pesua kaipaavista lattioista? Huonoina päivinäni tunnen jo olevani sellainen, kun kukaan muu tässä talossa ei tunnu kiinnittävän huomiota pyykkivuoreen tai pesualtaassa homehtuvaan tiskiläjään tai pissa- ja voilänttejä täynnä olevaan lattiaan. Voi mikä perheenäidin ahdinko. Kämppämme on sellainen kaaos, että se taatusti näyttää boheemilta. Minä kun en ala olla se pelkkä tiskaaja tai lattianluuttuaja tässä talossa. Annan tiskien kertyä ja luen sen sijaan Cunninghamia.

Aluksi minä samaistuin Aliceen, nyt en enää tiedä. Ehkä Bobby on sittenkin lähempänä omaa maailmaani. Tai tavallaan Jonathan, tai Clare, tai sitten en ole heistä kukaan, tai tavallaan he kaikki. Faulkner sai minut inhon partaalle. Tuntui että hän olisi tehnyt leikkimökistäkin kauhutalon. Tuli mieleeni, että miksi luen inhottavia kirjoja, kun lukeminen on kuitenkin yksi vähistä jäljellä olevista nautinnoistani? Sitten piinaan itseäni jollain kirjalla, josta en edes pidä. Cunninghamin jälkeen hyllyllä on Nabokovin Lumooja, se on onneksi lyhyt kirja.

Kirjat sentään pitävät pääni jokseenkin kasassa.

Miksi pitää sataa, eilen oli kaunista, ja aurinko paistoi. Poissa on se kauneus tänään, tilalla harmaus ja taivaasta valuva ikävä vesivana. Katkeamaton virta taivaasta maanpintaan. Luonto sitä ehkä kaipasi, en minä. Puhukaa nyt sitten vielä happirikkaasta ilmasta ja veden elvyttävästä vaikutuksesta, minä en suostu kuuntelemaan. Järkeni ei ole tänään sillä tasolla, se vain kaipaa takaisin aurinkoa, sitä se suostuisi kuuntelemaan ja palvomaan!

Minulla oli alkuviikosta urakka, kun ompelin kestovaippoja ja nepitin ne. Noin niin kuin takaisin arkisiin asioihin palatakseni. Ne olivat ensimmäiset nepparivaippani, ja ne jopa onnistuivat. Olemme palanneet takaisin täyskestoilun maailmaan. Tai siis, niin pitkälle kuin 11 nepparivaippaa riittää. Epäilen, ettei niillä vielä ihan täyskestoilla. Ellei jaksa pestä pyykkiä joka päivä - asia jota siis epäilen. Eikä siinä nyt olisi mieltäkään. Nyt ovat pyykit pyörimässä, koska löytyi likaisia vaatteita ihan riesaksi asti. Niitä oli pitkin lattioita. Lisäksi olisi valkaistavaa pyykkiä... Mihin tässä pyykinpesusta pääsisi? :p Ympäri käydään yhteen tullaan....

Hajoaako tekstini, missä on koherenssi?!!

Tekstini...itseni näköistä vain, kaukana on koherenssit pääni sisältäkin. Siellä lipuu laivoja, ajatuksentynkiä, aavalla merellä tuskin ikinä kohtaamatta toisiaan...toisaalta kiva ajatus, kun ne siellä lipuvat, vailla mitään kontaktia toisiinsa...kaikki aatteet huolen häivää vailla, heittelevät vaan mereen siimojaan, vailla aiettakaan saada edes saalista...liekkö päässäni oikeasti sen näköistä?

Ja myrskyn jälkeen ovat varmaan kaikilla siimat keskenään sekaisin ja karmea tappelu päällä. Ajatukseni, merirosvot.

Söin äsken kaksi leipää. Viime viikon vietimme Reisjärvellä, nautin siellä olostani niin. Siellä oli aurinkoa ja yksi sadepäivä jolloin aika tuntui valuvan hukkaan kuin sade taivaalta, näkymättömiin hiekan ja nurmikon alle. Ja monta ihanaa päivää täynnä toimintaa, jolloin sain olla ulkona, upottaa käteni multaan, tuntea nokkosen pistävän ja paarman purevan, keräsin kaksi ämpäriä mansikoita ja mustasin käteni mustikoihin metsässä. Silitin hevosen silkkistä turpaa, tunsin olevani ELOSSA. Mitä ihmettä sitä ihminen muuta tarvitsisi?

Sitten palasimme kaupunkiin ja tunsin olevani taas hyödytön, vanki tässä kurjassa ahtaassa kaukalossa, silli suljettuna aukottomaan purkkiin. Kone joka tekee kauppalistaa, tiskaa, syöttää lasta, pesee pyykkiä, laittaa sängyn päälle päiväpeiton, aukaisee verhot aamulla ja sulkee ne illalla ja menee nukkumaan.

Ja antaa inspiraationkin lentää ohi. Niin, sellaista on elämä. Vai sellaistako se todella on?