Jälkikäteen täytyy kirjoittaa tämä itsellekin muistiin, jottei huku varhaisen alzheimerin kanssa ;)
******************************* ANTIN SYNTYMÄ *******************************
Olin siis sen keskiviikkopäivän 11.11. mieheni kanssa lapsenvahteina. Aamulla tuli verinen limatulppa, ja pohdin siinä enteiliskö se synnytystä lähipäivinä. Käytin koiran lenkillä aamukympin maissa ja sieltä takaisin tullessa portaissa tuli ihan kipeä supistus, ja kun vessaan menin niin siellähän oli tuo ällö verinen klöntti housuissa!
Supistuksia tuli hiljalleen pitkin päivää, sellaisia menkkakipumaisia jollaisia mulla oli ollutkin pitkin raskautta, ennakoivia supistuksia. Oltiin lapsenvahteina noin kuuteen saakka, jolloin otin ensimmäisen särkylääkkeen (Paramaxia), sillä supistelut muuttuivat vähän kovemmiksi. Tultiin kotiin, katsottiin CSI, käytiin saunassa (mikä oli ihanan rentouttavaa!Ennen saunaan menoa otin Paramaxin siltä varalta että saisin siellä rentoutua kunnolla, kun mun mielestä rentoutuminen edesauttaa synnyttämistä. ;)), istuskelin tietokoneella ja mutustelin pipareita ja suolakeksejä, ja mietin siinä samalla, milloin pitäisi lähteä sairaalaan, jos tässä nyt synnyttämisen aika tulee. Nukkumaan mentiin noin puoli yhden tai yhden aikaan,ja juuri niinä hetkinä supparit kävivät taas voimakkaammiksi. Otinkin särkylääkkeen taas jonkun ajan päästä saunasta tultuani. Ajattelin, että jos vähän aikaa voisi nukkua, ei olisi niin väsynyt, jos seuraavana päivänä synnyttäisi. Supistukset tulivat n.15-20min välein, joten ajattelin odotella kunnes niiden väli olisi se 10 minuuttia kuten ohjeissa luki. (Tottakai ohjeita pitää noudattaa pilkuntarkasti!! 
) No, supparit jatkuivat kolmeen saakka noin vartin välein. Sitten alkoikin ihan yhtäkkiä tapahtua, kipu alkoi käydä niin kovaksi, että piti käydä halaamassa seiniä ja hakkaamassa ovea. Muistelin että mun edellisessä synnytyksessä supparit ei koskaan olleet teräviä 3-5min välein vaan ihan sinne loppuun asti 8-15min välein, mut ed. synnytyksessähän niitä vauhditettiin oksitosiinilla (joka oli suoraan sanottuna ihan helvettiä) joten se ei ollu ihan vertailukelpoinen! Herätin lopulta miehen (tympääntyneenä siihen kun se ei tajunnu mun ulvonnasta et nyt ois kohta hätä kyseessä 
) ja sanoin sille, että en kestäisi enää kauaa. Mies rupesi pikkuhiljaa heräilemään (mun mielestä toivottoman hitaasti) ja puki pojan (joka oli umpiunessa) ja soitti mummilaan voitaisko me tuoda poika sinne. Mä kiersin sillä välin kehää olohuoneessa ja voihkin.
Kello oli noin neljä aamulla.
Lähdettiin matkaan, joka oli onneksi vain viitisen kilometriä. Käytin siinä ennen lähtöä vielä koiran pienellä pissatuskierroksella ja huutelin vähän ärräpäitä parkkipaikalla, kun supisti. Koira ja poika kyytiin ja matkaan. Piti hetki puhallella auton vieressä ennen kuin saatoin nousta kyytiin. Otin vielä yhden Panamaxin, kun arvelutti miten sitä kykenee istumaan paikallaan turvavöissä kun tulee kova supistus.
Auton lähdettyä matkaan supparit yllättäen tihenivät. Hidastetöyssyt tuntuivat sietämättömiltä!! Mies halusi vielä heittää matkalla yhden kirjeen postilaatikkoon. Se vei pojan mummilaan, mä sillä välin puhaltelin äänekkäästi kohti auton kattoa (oispa muuten ollu tosi siistiä jos vauva olisi syntynyt siihen kun olin yksikseni autossa ja huutelin kirouksia autonkatolle). Mummi oli kysynyt, onko meillä kiire ja mies oli vastannut, että ei nyt varmaan silleen erityisemmin. Kun hän palasi autoon, mulla olikin supistuksia jo parin minuutin välein. Sitten ei ajettukaan enää ihan nopeusrajoitusten mukaan... Onneksi kello oli tosiaan neljä aamuyöllä, eikä matkalla ollut juuri muita liikkujia kuin yksi poliisipartio. Sen kerkesin näkemään kun mies pysähtyi liikennevaloihin. Muun ajan taisin vaan voihkia pitkin kattoa ja hengittää sisään, ulos, sisään, ulos. Tulipahan treenattua hengitystekniikkaa! (Tuli siinä muutaman kerran todettua että tää on sitten viimeinen lapsi minkä mä ikinä synnytän!)
Sairaalan pihalla mies jätti mut päivystyksen oven eteen ja kävelin sisälle, mies meni parkkeeraamaan autoa. Otin tukea käytävän tuolista kun supistus tuli, tuntui et jotain lirahti housuunkin, jonkun ajan päästä tuli toinen suppari ja menin toiselle käytävälle voihkimaan seinälle(taisin potkaistakin sitä), ja siihen tuli joku ambulanssimies, joka kysyi mihin kohtaan mua sattuu. Sanoin sille vissiin että "Synnyttämään tulin".:D:D:D (jälkeenpäin ajatellen, tosi fiksu vastaus!) Sitten tuli mies sisälle ja samaan aikaan joku henkilökuntaan kuuluva mies kärräsi viereen pyörätuolin ja tarjosi kyytiä osastolle. Meinasin urheesti pohjalaisittain, että kyllä mä voin kävellä, mut miehet sai sitten ylipuhuttua. Supistuksia tuli tiheästi ja pyörätuolimies pisti ihan kunnolla vauhtia saappaisiin, kertoili vielä matkalla leppoisasti juttuja että kerran oli melkein joutunut pidättelemään yhtä vauvaa kun oli ponnistus ollut niin tipalla. (Mies kertoi jälkeenpäin että sillä oli ollut oikeesti kiire, se oli hississäkin painellut useamman kerran ovensulkemisnappulaa, vaikka se ei jouduttanutkaan mitenkään hissin kulkua 
)
Osastolla meidät otti vastaan ystävällinen ja rauhallinen kätilö, joka vilkaisi mua tutkimushuoneesa ja pyysi ottamaan housut pois jotta hän voisi tehdä sisätutkimuksen. En ihan heti pystynyt, kun supisti niin pirusti. Pöydällä kätilö koetti tehdä alatietutkimusta, kun lapsivedet purskahti ulos oikein vauhdilla! Kätilö sanoi että "Tämä on tulossa jo", huusi minulle "Älä ponnista" ja meni soittamaan onko vapaata synnytyssalia, mä huusin etten pysty pidättämäääääääääääään!!ja koetin pitää jalat ristissä. Onneksi ponnistustarve meni ohi, makasin pöydällä kyljellään ja tuli pieni tauko.
Sit sain taas rullatuolikyytiä synnytyssaliin, nousin taas pöydälle, (yrittivät ne tarjota sairaalan vaatteitakin mutta eipä siinä kerennyt mitään vaihtamaan) ja kätilön antaessa luvan ponnistin niin lujaa kuin lähti ja pää oli samantien ulkona! Mikä mahtavan energinen fiilis - TÄÄ TOIMII! SE SYNTYY! Sain ihan valtaisan energiapiikin positiivista energiaa !
Sitten huoahdus, toinen ponnistus, toinen huoahdus, ponnistus - ja poika oli pöydällä! Sitten vielä hetken päästä ponnistus, ja istukka tuli ulos.
Siinäpä sitä sitten naurettiin kätilön ja avustajan kanssa, että tässä sitä nyt ollaan. Poika oli nopea, heitti kakat pöydälle heti syntyessään. (Taisipa siinä tulla kakat ja pissat pöydälle multakin, mutta siitä viis )Tikkejäkään ei tarvinnut laittaa.
Näin siinä siis kävi, pikkasen oli erilainen synnytys esikoiseen verrattuna eikä kertaakaan kipu ollut niin kovaa kuin esikon kanssa jo avautumisvaiheessa! Silloin kokeilin kaikki kivunlievityksetkin aquarakkuloista epiduraaliin ja ponnistin lähes 2h, mutta tällä kertaa tuli ihan luomusynnytys, ellei lasketa noita Paramaxeja! 
Eikä tosiaan jäänyt traumoja, vaikka paikat aika hellinä lopulta olikin. Synnytyksen jälkeen kävin suihkussa ja kätilö rupes jossain välis ihmetteleen mitä mä siellä puuhasin nii siel mä kuivasin leppoisasti lastalla suihkun lattiaa :--D
Sairaalaan kirjautumisaikamme oli kello 4.40. Synnytyksen kestoksi oli merkitty 11 tuntia mutta se johtui siitä, että kerkesin sanoa suppareita olleen jossain 5-6 lähtien mutta tosiasiassahan hommasta tuli totta vasta puolenyön jälkeen...mut anyways me ei hirveesti (jostain syystä) keretty siinä kätilön kanssa juoruilemaan :D
Ponnistusvaihe kesti hurjat 2 minuuttia, poika syntyi lopulta 12.11.2009 kello 4:43. Rv oli 39+4. Mittaa pojalla 3,46kg, 48cm ja pipo 34cm. Ihanan rauhallinen vauva on hän, herää syömään, syö hyvin ja nukkuukin hyvin (ainakin vielä , tämä siis kirjoitettu Antin ollessa noin nelisen päivän ikäinen) Kotiuduimme sairaalasta 14.11. kun Antti oli käynyt lääkärintarkastuksessa.
*********************************************************************************************************************************
Kaikkien kandee lukea tämä ennen kuin ne lähtee synnyttämään, oli sen verran lupsakkaa touhua ;)
