Toni täytti eilen 2 vuotta. :) Uskomatonta, mutta totta.

Pitäisi ehkä paremmalla ajalla ja pirteämmällä hetkellä analysoida kulunutta kahta vuotta. Tällä hetkellä jaksan olla kiitollinen siitä että meillä on kaksi tervettä poikaa. Viimeistään Tonin synnytyksessä tajusin, että näin ei aina käy. Antin odotusaikaan olin jatkuvasti varuillani, sillä silloin mulla oli jo enemmän tietoa siitä, mitä kaikkea voikaan matkan varrella tapahtua. Ja koska olen minä, olen tietysti huolissani siitäkin, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua syntymänsä jälkeen. Matkan varrella on niin paljon vaaroja. Kunpa pienten poikieni rinnalla kulkisi aina suojelusenkelit varoittamassa vaaroista... Äidin osa on niin kova, jatkuvasti saa olla huolissaan. :( Ja kuitenkin on oltava niin vahva, on pystyttävä antamaan elämä ja mahdollisesti annettava se pois...sitä ei meiltä kysytä. Sellaista vain tapahtuu. Ja äidin suru on valtava, mutta hänen on kestettävä se, ei itsensä tähden, vaan kaiken ympärillä olevan tähden.

No, pois synkistä mietteistä. Tämänhän piti olla kiitosta kahdesta viime vuodesta. Kiitos elämästä, ja suojelusenkeleistä.

Antti on 4,5kk, ihana edelleen, hymyilevä ja rauhallinen. Hän kääntyy selältä mahalleen ja nauraa. Suloinen kaveri. Toni puhuu joitakin sanoja, pari 2-sanaista "lausetta"  ja on motorisesti hyvin kehittynyt. Juoksee, hyppii, kiipeilee, leikkii kassakoneella ja Bilteman junaradalla. Ja osaa todistetusti myös käyttää yksin hissiä...