Tämä vuodatus.nettikin alkaa muistuttaa Facebookia. Yritin kerran luoda tunnukset Facebookiin, ollakseni ns. lähempänä aikaani, mutta hitto soikoon - sähköpostiosoitteeni ei kelvannut sille! Haistatin siis paskat kyseisellä Facebookilla, se saa pärjätä ilman minua.

Mitäs elämääni. Tässähän tää, aika kuluu, viikot vierii, kuukaudet kulkee ja silleen. Yleensä on niin paljon tehtävää, ettei aikaa oikein muulle jää. Vieraillaan mummilassa kerran viikkoon ja joskus useammin, kavereilla tulee joskus käytyä ja enhän mä mitään tentteihin jaksa lukea. Huoh!

Tänä iltanakin on mummilassa villisikapitsaa tarjolla. Eihän herkuista voi kieltäytyä. Eilen tehtiin laskiaispullia, mä tarjosin koko suvulle, ja tänään näköjään näinpäin. Päivällä kävin luistelemassa ekan kerran tänä talvena, ja oli hauskaa. Tuli lenkitettyä samalla koira kun luistelin sen kanssa radan ympäri. Olipa taas ihmisillä pällisteltävää !

Viikonloppuna menen Hankasalmen raveihin eli yritys aloittaa kuvailut tältä vuodelta. Toivon hyvää keliä, ettei matka menisi hukkaan! Sain lipunkin ilmaiseksi, kun kuvani (siis ottamani kuva, olisihan se jo kauheaa jos itse poseeraisin siinä) kelpasi tapahtuman ohjelmalehtiseen. Onhan tuonne sitten mentävä.

Viime aikoina olen tarttunut jopa muutamaan kirjaan. Tutustuin William Faulkneriin ja totesin, että onpa hälläkin aika pirun taitava tyyli. Näennäisesti seesteinen, kaunokielinen, mutta kauniiden korulauseidensa takana hän onkin itse belsebub niittaamassa vihollisiaan ! Niinpä. Tulin minä lukeneeksi muutakin, jonkun ruotsalaisen jännärin nimeltä Tatuoitu torso. Kirjan parasta antia oli näkymätön Volvo 900 ja suomalainen Hannu, joka on siis niin perisuomalainen kuin vain ruotsalainen kuvitella voi. Kauheaa on varsinkin se, että Hannu voisi asua vaikka oikeasti naapurissa, hänet oli kuvattu nimittäin niin Hannuksi kuin vain olla voi.

Ja tällä hetkellä nautiskelen kirjasta jonka on kirjoittanut Maeve Binchy. Kirjan nimi on "Talo Dublinissa". Mieheni on äimistellyt jo pari päivää, miten joku on voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan yhdestä talosta Dublinissa. Näköjään joku voi! Tämä kirja on jopa parempi kuin aiemmin lukemani "Punaisen höyhenen keittiö". Binchy on viihdyttävämpi kuin Catherine Cookson, näen heissä paljon samaa, aihealueiltaan siis. Cooksonilla oli tosin pidättyväisempi tyyli, mutta kyllä heissä paljon samaa on, selvästi sukulaissieluja. Ja siis tämähän on äärimmäisen populaaria - ei mitään hienostelevaa taidekirjallisuutta, jolla välillä haluaisin heittää lyhtypylvästä. Kirja, joka kertoo kahden ihmisen tarinan lomittain, ehkä jopa useamman ja kyllä, haluan oikeasti tietää miten kirjan tarina päättyy.

Se tästä, ja sitten villisikaa! Nähdään taas.